K-blogi

Opetusministeriö julkaisi keväällä, erikoista huumorintajua osoittaen, keskustelumuistion nimikkeellä, mielipiteen yliopistojen rakenteellisesta kehittämisestä. Rakenteellinen kehittäminen on Opetusministeriön tulosohjauskielessä eufemismi korkeakoulutuksen supistamiselle ja keskittämiselle. Ei liene epäilystäkään, etteikö “keskustelumuistio”, yhdessä tuottavuusohjelmaksi otsikoidun valtion henkilöstön vähentämissuunnitelman kanssa, päätyisi kappaleeksi seuraavaa hallitusohjelmaa ja konkreettisemmiksi toimenpiteiksi seuraavaa korkeakoulutuksen kehittämissuunnitelmaa. Totta epäilemättä onkin, että korkeakouluja on kansakunnan kokoon nähden turhan paljon, mutta Opetusministeriön keinot “ohjata” yliopistot mieleisiinsä ratkaisuihin ovat kyseenalaisia.

Kuopiossa ja Itä-Suomessa ongelma kulminoituu kauppatieteisiin. Itä-Suomen yliopistoista Joensuu ja Kuopio, joilla tutkinnon anto-oikeutta ei ole, ovat fiksoituneet ajatukseen, että se välttämättä tarvitaan. Opetusministeriö puolestaan on luonut mielestään täydellisen syötin Itä-Suomen yliopistojen sulauttamiseksi yhdeksi yksiköksi tarjoamalla kauppatieteiden tutkinnonanto-oikeutta yliopistojen liittoutumisen ehdolla. Välitavoitteena on yhteinen kansleri ja luonnon- ja yhteiskuntatieteiden opetuksen ja tutkimuksen uudelleen jako olemassa olevien yliopistojen välillä. Kumpi osaa pelin paremmin ja kumpi lopulta julistautuu voittajaksi ja millä lopputulemalla on vähän kuin katselisi Damokleen miekkaa puuskittaisessa tuulessa. Yhtäkaikki lapsi epäilemättä menetetään pesuveden mukana. Yliopistojen keskinäinen yhteistyö ja yliopistojen yhteistyö ammattikorkeakoulujen kanssa on mitä kannatettavinta. Keskinäisten kilpailijoiden ajamisessa yhteistyöhön keinotekoisesti ei sen sijaan ole mitään järkeä.

Pohjois-Savossa hyvällä alulla oleva yliopiston ja ammattikorkeakoulun yhteistyö lähtee ruohonjuuritason yhteistyötarpeista, -haluista ja –tilaisuuksista, ja on siten terveellä pohjalla. Joensuun ja Kuopion yliopistojen yhteistyö on johdon ja poliitikoiden tahdosta kuin käytännön mahdollisuuksista nousevaa. Opetusministeriön tuodessa keskusteluun porkkanana 15 miljoonaa euroa ja kauppatieteiden tutkinnon anto-oikeuden järki ja käytännöllisyys ovatkin yht’äkkiä toissijaisia asioita. Ylioppilasliike on sisäisissä valtataisteluissaan kasvanut ohi sen vaiheen, jossa tavoitteet ja henkilöt ovat keskenään vaihtokelpoista kauppatavaraa äänikaupassa, Opetusministeriölle tämä tuntuu sen sijaan olevan vielä saavuttamaton kehitystaso.

Niin kauan kun saman kunnan alueella tai naapurikunnissa toimii useampi kuin yksi yliopisto, ja ammattikorkeakouluyksiköitä on yksinään elinkelvottoman kokoisissa kunnissa, on puhtaasti poliittista hedonismia tarttua yliopistoihin naapurimaakunnissa.

Historiaa minulle lukion oppimäärän opettanut lääninkouluttaja Terttu Matsinen muistutti meitä - aina kun käytimme politiikkaa kirosanana – siitä, että politiikka tarkoittaa yhteisten asioiden hoitamista. Terry Pratchett on muotoillut saman ajatuksen kirjoissaan hiukan toisin kehottamalla nuorta idealistia pohtimaan, että jos poliisi (policeman) on kaupunkivaltion mies, mitä poliitikko (politician) sitten on? Kumpikin edellä mainituista on osoittanut olevansa hyvin tietoinen siitä, että politiikkaa voidaan tehdä paitsi yhteisten asioiden hoitamiseksi, myös vähemmän jaloista ja itsekkäämmistä motiiveista.